Kun huhtikuussa selvisi, että minusta tulee Suomen Lontoon-instituutin johtaja, ajattelin tekeväni seuraavat neljä vuotta töitä maailmalla Suomen puolesta. Työni on luoda mahdollisuuksia suomalaisten taiteilijoiden kansainvälistymiselle ja vahvalle kulttuuriyhteistyölle. Instituutti rakentaa yhteistyömahdollisuuksia suomalaisten, brittiläisten ja irlantilaisten taiteilijoiden sekä instituutioiden, rahoittajien, medioiden ja kolmannen sektorin toimijoiden välille.
Työskentelemme nyt mielenkiintoisessa tilanteessa. Kahdella maalla, joiden kanssa teemme yhteistyötä, on edessään mahdollisesti rauhanajan suurin muutos, josta voi pahimmillaan seurata yhteistyön ja yhteisten arvojen purkaminen käsittämättömissä mittasuhteissa. Riippumatta siitä, miten käy, elämme siirtymäaikaa, joka vaikuttaa brittiläisten ja irlantilaisten jokapäiväiseen elämään.
Kaiken tämän kaaoksen keskellä ajatukset kukoistavasta yhteistyöstä ja Suomen edustamisesta maailmalla tuntuvat mahtipontisilta. Kuinka motivoida itseään kehittämään kukoistavaa kulttuurista yhteistyötä, kun toinen yhteistyökumppani ei halua jatkaa yhteiseloa kokonaisvaltaisesti? Kuinka olla vaipumatta kyynisyyteen?
Monet vertaavat Brexitiä avioeroon. Toinen osapuoli on päättänyt erota, mennä omia teitään ja vetää rajansa kanssakäymiselle. Samaan aikaan kumppaneilla on paljon yhteistä. Lapsista pitää huolehtia. Entä yhteiset tuttavat? Kenelle kuuluu yhteinen omaisuus?
Toinen osapuoli tuntee olonsa eron takia haavoitetuksi, samaan aikaan kun aktiivinen osapuoli voi tuntea innostusta edessä häämöttävästä vapaudesta. Tyly todellisuus ja mittavat erojärjestelyt tekevät eroprosessista kuitenkin pian sekä riitaisan että pitkästyttävän.
Työmme instituutilla on siksi entistä tärkeämpää. Kun uudet rajat muodostetaan ja uudet muurit nousevat, on kulttuuri yksi vahvimmista yhdistävistä voimista. Yhteistyöllä, herkkyydellä ja ymmärryksellä voimme yrittää purkaa Britanniassa voimistuvaa muukalaisvihaa.
Olemme instituutilla huomanneet, että brittiläisten kiinnostus tehdä kahdenvälistä yhteistyötä Suomen kanssa on kasvanut. Suomi koetaan mielenkiintoisena, omaperäisenä, menestyksekkäänä ja luovana maana. Skotlannissa, jossa suurin osa äänesti Euroopan Unioniin jäämisen puolesta, kiinnostus pohjoismaihin on kasvanut yhä vahvemmaksi, sillä ne tulivat yhtäkkiä paljon lähemmäksi. Kulttuuriyhteistyö on nojannut voimakkaasti EU-rakenteille. Nyt sen tilalle luodaan uusia yhteyksiä.
Meidän työllemme on siis tilausta, ja meillä on muutama kymmenen miljoonaa brittiläistä ja irlantilaista tavoitettavana.
On myös selvää, että me instituutilla emme usein kohtaa brexitin kannattajia. Ensimmäisten neljän viikon aikana olen tavannut vain yhden ihmisen, joka iloitsi tulevasta. Hän oli kärttyinen eläkeläinen, joka jonotti passintarkastukseen Heathrow’n lentokentällä. Hän kirosi: “Odottakaa vain! Pian olen yksin tässä jonossa ilman kaikkia pahuksen eurooppalaisia!”
Siinä tapauksessa suurin harmi taitaa koitua Britannialle.
Emilie Gardberg on Suomen Lontoon-instituutin johtaja. Teksti on julkaistu HBL:ssa.
Kuvitus: Virpi Oinonen https://www.businessillustrator.com
