Brexit paljastaa astiapyyhetekstin pimeän puolen

“Uskon, että kaikki varmaan jotenkin järjestyy”, sanoi palaverikumppani pöydän toisella puolella. Keskustelu oli kääntynyt siihen, mihin se tänä keväänä Lontoossa aina väistämättä jossain vaiheessa kääntyy: brexitiin.

Tuijotin epäuskoisena ja nyökytin päätäni. Juuri edellisenä iltana brittiparlamentti oli äänestänyt nurin jokaisen brexitiin itse ehdottamansa ratkaisun. Alkuperäiseen brexit-päivään oli kaksi päivää, ja EU:n myöntämää jatkoaikaa kaksi viikkoa. Oli hyvin vaikea keksiä, mikä kuukausia paikoillaan jumittaneessa tilanteessa herätti hänessä moista toivoa. Sitten mieleeni muistui pitkän linjan Lontoon-kirjeenvaihtajan, Eeva Lennonin kirja Eeva Lennon, Lontoo (2018). Vuosikymmeniä Britanniassa asunut Lennon kirjoittaa, ettei häntä vaivaa täällä mikään niin paljon kuin brittien tapa elää ratkaisemattomien ongelmiensa kanssa valittamatta:

“Minua suomalaisena se vain ärsyttää, ja tuo haluttomuus valittaa on minun mielestäni se syy, miksi täällä ei oikein mikään suju. Mitä kannustinta kenelläkään on parantaa suorituksiaan, jos hän ei saa kunnon haukkuja jatkuvasta törkeästä tunaroinnistaan?” Brexit-prosessia seuratessaan suomalainen kohtaakin voimakkaasti oman ratkaisukeskeisyytensä. Se näkyy enimmäkseen turhautuneisuutena ja epätoivona. Aika käy vähiin, poliitikot ovat kauan sitten lakanneet edes teeskentelemästä olevansa kiinnostuneita muusta kuin omista uristaan. Katastrofaaliseksi ennustettu sopimukseton ero näyttää päivä päivältä todennäköisemmältä. Silti vain erittäin pieni vähemmistö briteistä raivoaa kaduilla tai ilmaisee pettymystään. Yleisin brittien kahdenkeskisissä keskusteluissa minulle ilmaisema tunne on nolous siitä, mitä muu maailma tästä kaikesta ajattelee. Sen sijaan sosiaalinen media on täynnä ratkiriemukasta brexit-huumoria (esimerkiksi Very Brexit Problems, Bitches Against Brexit, The Irish Border ja Larry the Cat). Myös suurissa brexitin vastaisissa ja sitä puolustavissa marsseissa on tähän asti näyttänyt siltä, että ihmisiä kiinnostaa eniten tehtailla hauskoja mielenosoituskylttejä.

Lähestymistapana se ei välttämättä ole kaikkein tehokkain.

“Reaktiomme kriisiin on ollut liian englantilainen. Siinä vaiheessa kun ironia muuttuu vihaksi, on jo liian myöhäistä”, kirjoitti The Guardian -lehden kolumnisti John Harris huhtikuun alussa. Harris viittasi kolumnissaan antropologi Kate Foxin klassikkoteokseen Watching the English (2004). Siinä Fox kuvaa englantilaisten “emotionaalista ummetusta”, jonka seurauksena tunteet on kätkettävä syvälle moninkertaiseen itseironiaan: “Vaikka tuntisi epätoivoa, on teeskenneltävä, että vain teeskentelee tuntevansa epätoivoa.” Kansa siis piilottaa ikävät tunteensa. Päättäjät taas pitävät viktoriaaniseen tyyliin ylähuulet jäykkinä ja vähät välittävät satojen tuhansien ihmisen marsseista, taloustieteilijöiden laskelmista tai kuusi miljoonaa allekirjoitusta keränneestä kansalaisadressista EU:ssa pysymisen puolesta.

Viime aikoina turistikrääsäkauppojen Keep Calm and Carry On -roina on alkanut näyttää ikävältä. Lause painettiin toisen maailmansodan aikoina propagandajulisteisiin nostamaan kotirintaman moraalia: Pysy rauhallisena ja jatka kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koska slogan ilmentää hyvin brittiläistä tyyneyttä vaikeuksien edessä, se esiintyy nykyään turisteille myytävissä t-paidoissa, kynissä, astiapyyhkeissä, mukeissa, kasseissa, jääkaappimagneeteissa, koristetyynyissä, avaimenperissä, muistikirjoissa, essuissa, huppareissa ja peltisissä teepurkeissa.

Olen alkanut ajatella, ettei lause ehkä kuvastakaan pelkästään ihailtavaa zeniläistä sisukkuutta, vaan myös eräänlaista pelkurimaista kyynistä välinpitämättömyyttä.

Teksti on julkaistu aiemmin Eurooppanaisten Pohjan Akka -lehdessä.

Teksti: Ninni Lehtniemi. Kirjoittaja on Suomen Lontoon-instituutin yhteiskuntaohjelman päällikkö. Kuvitus: Camilla Schleutker