Taiteilija Jani Ruscican, tanssija Suzanna Pezon ja kuraattori Sam Watsonin teoksessa stepataan morsekoodiksi käännettyä kiellettyä runoutta. Ruscica kertoo, mistä on kyse.
Työnne yhdistelee monta taiteenalaa: morsekoodeiksi muutettua runoutta ja steppausta, ja lisäksi työhön valitussa runossa käsitellään esimerkiksi tasa-arvoa. Miten idea projektiin syntyi?
Felt the Moonlight on My Feet on alun perin toteutettu Antwerpenissä MHKA-museossa vuonna 2017. Lähestyn teoksissani eri medioiden välisiä siirtymiä ja katvealueita: sitä, mitä tapahtuu, kun ilmaisu muuttaa muotoaan. Stepissä minua on aina kiinnostanut se, että se on sekä tanssia että musiikkia tai rytmiä. Kielellisen ilmaisun muuttuminen liike- ja ääni-ilmaisun muotoon oli mielestäni luonteva jatko tälle teokselle. Sitä kautta tulkittavaksi materiaaliksi valikoituivat runoteokset, sillä ne ovat abstraktimpia ja monitulkintaisempia kuin muu kielellinen ilmaisu.
Teokseen liittyvät olennaisesti steppikengät, joissa perinteinen metallinen, kovan äänen synnyttävä osa on korvattu huovalla. Äänestä tulee vaimennettu, mikä heijastaa teoksen ja runon ajatuksia. Siinä on tuttua steppausta, mutta jotain hämmentävää, joka muuttaa äänen luonteen. Jos ei näe esitystä, voisi ajatella, että ääni syntyy vaikkapa sormien naputuksesta pöydän pinnalla.
Pandemiatilanteen vuoksi erityisesti kansainvälinen työskentely on liikkumisrajoitteiden vuoksi haastavaa. Miten työprosessi on sujunut?
Työprosessi on sujunut hyvin, sillä olemme työskennelleet aikaisemminkin yhdessä. Yksityisnäyttelyni oli tarkoitus avautua huhtikuussa, ja olimme suunnitelleet siihen yhteistyötä Suzannan kanssa. Koska teoskin tapahtuu internetissä, on etätyöskentely ollut luonteva toimintatapa. Olen myös pyrkinyt vähentämään matkustamista, joten tämä on ollut hyvin luonteva jatkumo työskentelylleni.
Projekti on uusi versio aiemmasta työstäsi. Millaisia uusia elementtejä toitte tähän versioon?
Kyseessä on uusi teos, uusi runo, johon teos perustuu. Prosessi on työläs ja pitkä, ja vaatii tanssijalta pitkän harjoitusajan. Vaikka runoteos on lyhyt, se on tanssiksi muutettuna kymmenen minuutin pituinen. Tanssijalla on valtava määrä merkkejä ja askelia muistettavana. Uutta on alusta, jolla teos tapahtuu. Aiemmat versiot ovat olleet fyysisessä tilassa tapahtuneita live-versioita, jotka ovat tapahtuneet orgaanisesti, ilman tarkkaa ajankohtaa. Tämä versio striimataan reaaliaikaisesti samaan aikaan kaikilta alustoilta, ja materiaali on myös jälkikäteen katsottavissa nettisivuilta.
Onko tämän projektin tekeminen opettanut jotain uutta?
Työmetodi oli minulle entuudestaan tuttu, mutta en ole aiemmin käyttänyt sosiaalista mediaa teosteni esittämiseen, sillä minulle teoksen kokeminen tilassa on tärkeää. Online-ympäristöön siirtymisen vuoksi on pohdittava sitä, miten viesti on muotoiltava, jotta se välittyy ja miten yleisö saadaan mukaan. Projektin myötä olen myös miettinyt laajemmin suhdetta siihen, että kommunikointi ja kulttuurikokemukset ovat siirtyneet ruutuihin, kun kaikki on suljettu ja ihmisiä ei voi tavata fyysisesti.
Työnne teema kumpuaa Walt Whitmanin runosta Song of Myself. Miksi valitsitte juuri tämän runon?
Mielestäni se resonoi sisällöllisesti hyvin hienovaraisella ja epäsuoralla tavalla tähän hetkeen. Toisaalta se käsittelee kauniilla tavalla yksilön ja yhteisön merkitystä ja suhdetta, sekä tämän tilanteen herättämiä kysymyksiä. Koska esityksiä ei pääse livenä kokemaan, tuntui tärkeältä, että valittu runo heijastelee myös ihmisten välistä etäisyyttä ja välimatkaa.
Runo sensuroitiin aikoinaan. Onko tällä merkitys teoksessanne?
Valitessani tulkittavaa runoteosta aloin pohtia myös morsetuksen ja viestityksen historiaa, ja siinä yhteydessä nousevat väistämättä mieleen sananvapauteen liittyvät asiat. Kirjallisuuden ja runouden sensuroinnissa ei useinkaan ole ollut kyse sosiaalisesti tai poliittisesti radikaaleista ajatuksista. Kirjallisuudessa teemana on ollut usein rakkaus, ja teoksiin on eksynyt vääriä sanavalintoja, ne ovat olleet väärän ihmisen ilmaisemia, tai sellaista rakkautta, mitä ei ole aikakautena sallittu. Ajatus ilmaisunvapaudesta tuntui ajankohtaiselta, koska olemme nyt menettäneet valinnanvapauden.
Kansainvälinen taide- ja kulttuurikenttä on perustunut ihmisten ja taideteosten liikkumiseen ja erilaisiin massatapahtumiin. Miten näet, että pandemia muuttaa tätä kenttää?
Toivon, että pandemia ei vähennä taidenäyttelyn merkitystä taideteoksen kokemispaikkana. Taide kulttuurikokemuksena vaatii mielestäni fyysistä, kosketukseen ja aisteihin perustuvaa ympäristöä. Jos mietitään taiteen kaupallisia ulottuvuuksia, esimerkiksi kansainväliset taidemarkkinat eivät välttämättä tarvitse valtavaa koneistoa ja paikasta toiseen liikkumista. Olen ilahtunut siitä, että ihmiset ovat löytäneet virtuaaliset katseluhuoneet, joiden kautta välitetään taidetta. Kulttuurinen vaihto on hienoa, ja toivottavasti nyt löydetään tapoja ylläpitää sitä ilman fyysistä liikkuvuutta ympäristönkin takia.
Esitykset striimataan kesäkuun ajan joka tiistai kello 21 Suomen aikaa Instagramissa, Facebookissa ja YouTubessa. Esitykset katsottavissa myös jälkikäteen teoksen nettisivuilta.
Lisätietoa ja materiaaliarkisto: http://feltthemoonlight.xyz
Teksti: Annika Pellonpää
Kuva: Jani Ruscica
