LÄHTÖLASKENTA: Miltä brexit tuntuu?

Suomalaiset ystäväni kysyvät minulta usein, miltä brexit tuntuu. 

Se tuntuu turhautumiselta ja raivolta, joka nousee, kun seuraa keskenään kiisteleviä poliitikkoja, jotka ovat kauan sitten lakanneet edes teeskentelemästä, että välittäisivät mistään muusta kuin omasta urastaan.

Se tuntuu levottomuutena, kun lukee uutisia siitä, miten sopimuksettomaan tai kovaan brexitiin varaudutaan. Sairaalat hamstraavat lääkkeitä, elintarvikkeet saattavat loppua,Irlannin rajalle harkitaan generaattoreita turvaamaan pohjoisen energian saantia, Cadburyn suklaatehdas kerää hätävarastoja tuotannon takaamiseksi, lentokoneet saattavat jäädä kentilletuhannet saattavat saada potkut.

Se tuntuu katastrofitietoisuutena, sillä sitä huomaa itsekin nappaavansa kuivahernepussin tai pari ylimääräistä säilyketölkkiä kauppareissulla.

Se tuntuu vahvana tietoisuutena siitä, että elän maassa, jossa osa väestöstä ei haluaisi, että olen täällä. Siksi toisinaan valehtelen pubin pöydässä olevani turisti tai puhun humalaisten futisfanien läheisyydessä suomea puhelimeen niin hiljaa, että ystävän on toisessa vaikea saada siitä selvää.

Se tuntuu tarpeena perustella ihmisille, että saan olla täällä. Minulla on työ, jota tekemään olisi vaikea löytää brittiä, maksan veroni Britanniaan, minulla ei ole kovin kalliita perussairauksia ja osaan suurimmassa osassa tilanteita käyttäytyä brittikulttuurin sääntöjen mukaisesti.

Se tuntuu oivalluksena, ettei oikeastaan halua perustella kenellekään yhtään mitään, koska samalla pönkittäisi ajatusta, että on olemassa maahanmuuttajien hierarkia, jossa vahvoilla on enemmän oikeuksia kuin heikoilla. Perustelujen esittäminen olisi paitsi epäreilua myös idioottimaista, koska sekä tällaisen mamu-arvoasteikon säännöt että oma sijaintini sillä voivat muuttua nopeasti ja yllättäen.

Se tuntuu outona energiana keskusteluissa koko brexit-prosessia häpeävien brittien kanssa. Jostain syystä monet heistä pyytävät asiaa anteeksi minulta henkilökohtaisesti: “Olen tosi pahoillani, äänestin itse jäämisen puolesta.” Jollain logiikalla edustan siis heille koko Euroopan unionia.

Se tuntuu yleisenä väsymyksenä keskustelutilaisuuksissa, joissa joku mainitsee sanan brexit ja luentosalillinen ihmisiä naurahtaa kolkosti.

Se tuntuu pitkittyneenä, kyynisenä epävarmuutena, jota ei oikeastaan enää edes huomaa. Sitten törmää Lontoon pormestari Sadiq Khanin #LondonIsOpen-kampanjan postauksiin ja huomaa liikuttuvansa kyyneliin siitä, että joku sanoo välittävänsä, vaikka tajuaa hyvin, että tämä on melko halpaa ääntenkalastelua.

Se tuntuu kieroutuneella tavalla hiukan nautinnolliseltakin. Kuin seuraisi absurdia katastrofielokuvaa, mutta sellaista, jossa istuu itse hidastetusti etenevän kolariauton kyydissä. 

Kirjoitussarja seuraa, kuinka Britannia valmistautuu EU-jäsenyyden jälkeiseen aikaan.

Teksti: Ninni Lehtniemi
Kuva: Virpi Oinonen https://www.businessillustrator.com